Maniakin kirja

[kiikku]

Maniac Express
2 vuotias Orlovravuori, ori
om. kiikku



sivut


Ohjeita:
2v - Hiitit kahdesti viikossa, kovimmillaan 2000 m 1.25 vauhtia, muuta ajoa/ratsastusta 2-4 kertaa viikossa, joista väh. 2 kertaa voimaharjoittelua. Loput vapaata. Jos viikolla startti, kevyemmät treenit ja enemmän palautumista.

[kiikku]

18.09.2009, Tervehdys Teidän ylhäisyys

Olin nähnyt orin vain kerran kunnolla, siitäkin oli jo ainakin pari kuukautta. Laskin hiljaa mielessäni kuinka monta päivää se teki, mutta sekosin aina laskuissani. En voinut uskoa että se ori oli nyt kuljetuskopissa aivan takanani. Olin vihdoinkin saanut kaikki tullipaperit ja muut roskat selvitettyä, että Maniak sai luvan tulla Suomeen, minun valvovan silmäni alle. Herra Novikov oli sanonut pitäneensä sitä kuin kukkaa kämmenellä, mikä kuulemma oli lähinnä arkipäivää tämän pojan kanssa. En malttanut odottaa. Pompin pelkääjän paikalla kuin superpallo ja puristin pahvista kahvimukia kädessäni. Onneksi se oli jo tyhjä, muuten olisi ollut kahvit sylissäni.

Yuffille olin kerennyt soittaa jo miljoona kertaa. Nyt matkaa ei olisi korkeintaan kuin 10 minuuttia. Serkku oli luvannut laittaa kaiken valmiiksi, vaikka olikin nauranut minulle ja intoudelleni päin naamaa. Normaalisti se olisi loukannut, nyt se ei kuitenkaan herättänyt mitään tuntemuksia. Vain Maniak oli se, millä oli väliä.

Kuulin "krhm" äänteen vierestäni ja käännyin katsomaan kuskia, poikaystävääni Miksua joka näytti varsin turhautuneelta. Tiedän ettei hän juurikaan pitänyt hevosista, ja olin ikionnellinen että hän oli suostunut lähteä kuskiksi. Itse olisin ollut ojassa jo miljoona kertaa.
"Rakastan siuu."
Väläytin hymyn, en tietenkään unohtanut omaa kultaani tämän uuden herran takia. Miksu tulisi varmasti olemaan mustasukkainen sille.

Loppumatka tallille tuntui ikuisuudelta. Lisäksi koko päivän oli satanut vettä ja tallin piha oli aivan vetinen, täynnä lätäköitä. Joka paikka oli myös kurassa. Yuff odotti pihalla tumman sateenvarjon alla ja näin hänen virneensä jo kaukaa. Tuo mokoma ilkikurinen virne. Nyrpistin ajatuksissani nenääni. Pysäytettyä lopulta auton, Miksu totesi ettei tulisi ulos autosta. Nyökkäsin vain ja annoin nopean suukon, loikaten sitten autosta ulos, yllättävää että suoraan vesilätäkköön.

Halasin Yuffia jonkä jälkeen aloimme yhteistoimin purkaa kallisarvoista lastia. Maniak, oma ravurini, oli heti uteliaana kurkkimassa kun luukku avattiin. Hörisipä se lempeästäkin ja olin jo sillä hetkellä aivan myyty.
"Eikö se olekkin kerrassaan ihana? Vaikka onkin valtava", totesin Yuffille virnistäen. Maniakin saaminen ulos oli varmasti työläintä, mitä pitkään aikaan olin joutunut tekemään. Herra nimittäin ei olisi halunnut tulla sateeseen. Se ja sen kallisarvoinen karva. Minun oli helppo ymmärtää, miksi sen kasvattaja kutsui oria kuninkaaksi. Prinsessa olisi ehkä ollut parempi.

Lilaan somistettu ori kuitenkin käveli lopulta vierelläni talliin, uteliaana kuin pieni hamsteri. Vähän väliä herra tahtoi pysähtyä haistelemaan jotain hajua tai pällistelemään nappisilmillänsä mielenkiintoista näkyä. Matka karsinaan ei siis sekään ollut niin helppo, mutta sitäkin suloisempi. Jätin Maniakin karsinaansa tutkimaan paikkoja ja rauhoittumaan hetkeksi, itse pompin takaisin ulos Yuffin ja Miksun luokse. Joskin Yuff oli jo saanut kopin ojennukseen ja näköjään tavaratkin ulos, eli minun ei tarvinnut kuin suukottaa Miksu ja sopia, että nähtäisiin kohta puoliin.

Lähdimme Yuffin kanssa pölisten kohti tallia roinia raahaten. Kävimme juomassa kahvit ja juttelimme tosi vakavia asioita, kuten aina. Nauroimme suunnilleen kippurassa lattialla. Juotuamme, lähdin Maniakin luokse. Ori otti minut silmät suurina vastaan ja antoi itsensä nätisti kiinni. Aloin pölistä sille omiani ja riisua kuljetusvarusteita. Ori oli persoonallisen värinen, mutta sitäkin upeampi. Että rakastin sitä. Kasvoillani oli kokoajan tyytyväinen hymy. Voi kiikku, tietäisitpä vain.

Lopulta vielä harjasin oripojan pikaisesti. Enempää en tohtinut hänen ylhäisyyttä häiritä, kotiintukoot rauhassa. Itse lähdin kotiin, olihan kello jo vaikka mitä.


Love, kiikku&Maniak

[kiikku]

29.10.2009, rautalanka

6,9 miljoonaa euroa! Radioselostajan huuto jäi soimaan päähän samalla kun harjasin Maniakin papurikkoa turkkia. Talvikarva alkoi jo pikkuhiljaa kasvaa ja siksipä haroin sormillani tuota pehmeää ihanuutta. Maniak näytti nauttivan täysin saamastaan huomiosta, roikotti päätään kaula pitkänä ja näytti torkkuvan siinä kaikessa rauhassa. Toki korvat liikuskelivat jokaikinen sekuntti jokaiseen suuntaan.

Mutta kun yritin siirtyä harjaamaan herran päätä, niin auta armias. Hetkessä oli jätti herännyt ja nostanut päänsä minun ylettymättömiini ja alkanut tanssahdella hermostuneena. Eikä mikään auttanut ennen kuin poistuin karsinasta. Yuff sattui silloin kävelemään käytävällä ja pysähtyi virnistäen luokseni.
"Ongelmia?"
Oli se kai ilmiselvää ilmeestäni päätellen, mutta nyökkäsin silti:
"Maniak skitsoaa jos sen päähän koskeen. Pitäis keksiä jotain, kohta se ei kuitenkaan anna koskea yhtään."
Yuff nyökkäili pohtivana, se filosofi-ilme kasvoillaan. Sovimme, että hän auttaisi sitten kun alkaisin tekemään siedätyshoitoa, eli nopeasti. Toivottavasti.

Lähdin kuitenkin siitä hakemaan Maniakin varusteita. Tänään olisi luvassa kevyt maastolenkki, ihan herran rentouttamiseksi. Kaivoin mustan yleissatulan ja etsin sen pehmusteet, jotka olin taidokkaana onnistunut tunkemaan jonnekkin kauas, toisen hevosen loimen alle. Miksi? Nappasin mukaani myös suitset ja martingaalin ja lähdin Maniakin karsinalle. Poitsu oli jo rauhoittunut hyvin ja kuikuili minua nappisilmillään uteliaana. Se ei ollut mikään eniten ratsastettu, enkä itse ollut vielä kertaakaan istunut sen selässä, joten kyllä, minua jännitti. Yritin kuitenkin olla mahdollisimman rentona, en antanut ajatusten häiritä.

Lopulta seisoin Maniakin kanssa pihalla, kummatkin täysissä varusteissa. Taivaalta tippui hiljakseen jotain lumen ja rännänsekaista viedessäni orini jonkun korkeamman aidan viereen, mistä pääsin helposti kapuamaan sen kyytiin. En tahtonut rasittaa Maniakin selkää ponnistamalla tuon jättiläisen selkään maasta asti. Hevonen jännittyi kuitenkin välittömästi kuin rautalanka ja lähti kankeasti eteenpäin, kävellen pää korkealla. Olin kuullut usein kommenttia pehmeästä kädestäni ja rauhallisuudestani, mutta tähän oriin sillä ei tuntunut juurikaan olevan vaikutusta. Päätin ensin mennä kävelemään ihan raviradalle, kun se kerta näytti olevan tyhjä. Papurikon saattoi huomata jopa hiukan rentoutuvan. Tein vielä pienen ravipyrähdyksen ja lähdimme sitten kävelemään pois radalta, pois koko tallin alueelta. Mitä kauemmas pääsimme, sitä rennommaksi ori muuttui ja alkoi pällistellä ympärilleen. Ehkä tästä vielä jotain tulisi...

Love, kiikku&Maniak

[kiikku]

2.11.2009, Uutisia

Jaoston tyyppi oli eilen käynyt katsomassa Maniakia, jota nykyään kutsuin enemmänkin Manuksi. Olin iloinen, että ori oli läpäissyt testit ja seisoi nyt ylpeänä ihon ruhonsa kanssa karsinassa, virallisesti rekisteröitynä. Virnuilin sille. Poitsu ei ollut kummoisemmin menestynyt kotitallinsa raveissa, mikä sinänsä harmitti minua, mutta en antanut sen häiritä nyt.
Odotin jo innolla, josko saisinkin Maniakista montéjuoksian. Sen kyyti oli tasaista ja kiikkuhevosmaista, oikein mukavaa, jos se ei olisi aina jäykistynyt rautakangiksi joka kerta, kun joku laskeutui sen selkään. Huokaisin mietteissäni ja lähdin hakemaan poitsulle ruokia. Hetki vielä, ja se täyttäisi kolme.

Love, kiikku&Maniak

[kiikku]

6.11.2009, Lumisotaa

Manu oli juossut kuin höyryveturi. Se näytti olevan niin innoissaan lumesta, että kilpaili itsensä kanssa ja yritti jahdata tai ottaa kiinni taivaalta tippuvia suuria hiutaleita, jopa kärryjen tullessa perässä. Tyylikkäästi se oli ravannut, niin, etten saattanut kuin hymyillä maireasti. Olin itsekin hyvilläni valkeasta maasta ja mukavasta, parista pakkasasteesta. Nyt papurikko juoksi tarhassa ja irroitteli, lumen vain pöllytessä sen jaloista. Miten se uskalsikaan pomppia tuolleen. Kyllä minulla pieni huoli oli, että jos poika loukkaisikin jalkansa. Sitä en tahtonut. Nojasin laiskasti kiveen ja ajatuksissani söin omenaa. Punaista oikein hienoa ja maukasta, kotimaista omenaa. Uusien huulikorujeni takia se ei meinannut oikein sujua, näytin varmasti hyvin eriskummalliselta sitä syödessäni. Mutta sehän oli ihan normaalia.

Juuri kun olin jättämässä Maniakin seuraamisen ja siirtymässä talliin siitä palelemasta, Yuff hyppäsikin selkäni takaa ja säikäytti minut pahanpäiväisesti. Puolikas omenani tippui lumeen ja kieri pienen matkaa pois päin, jättäen eriskummalliset jäljet siihen. Maniak kuuli kiljahdukseni ja pysähtyi ihmettelemään, mutta todetessaan, että naisten juttuja, se jatkoi lumihiutalejahtileikkiään.

"Oiiii säikähditkö sä?"
Yuff hihkaisi juuri itselleen tyypilliseen tapaan. Virnistin vain ja menin noukkumaan omenani, tehden siinä kuitenkin lumipallon, jonka kääntyessäni viskasin Yuffia kohti. Suoraan lantioon, hah. Tästäkös meillä alkoi lumisota, joka kulki ympäri tallinaluetta. Voittaja ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, sillä lopulta makasimme kummatkin hengästyneinä ja puolikuolleina lumihangessa selällämme.
"Pitäiskö mennä keittää kahvia?"
Kysyin lopulta ja serkkuni vastasi jämäkästi;
"Ehdottomasti."


Love, kiikku&Maniak